We Can Do Better: Redesigning Climate Change, Biodiversity And Plastic Waste Negotiations

Julkaissut Platon

seuraajia: 0

Nyt kun noin 10,000 100,000 virallista delegaattia ja 28 XNUMX tarkkailijaa (joita on kyllästetty sivutapahtumilla ja selfieillä) ovat toipuneet ja pohtineet viime kuussa Dubaissa käytyjä COPXNUMX-ilmastoneuvotteluja, keskustelua käydään siitä, oliko kahden viikon istunto onnistunut vai epäonnistunut. vähän molemmista. Samanlaisia kysymyksiä on noussut esiin rinnakkaisten neuvottelujen jälkeen maailmanlaajuisen muovijätteen kasvavan ongelman ja biologisen monimuotoisuuden vähenemisen ratkaisemiseksi.

Ilmastonmuutosta ja biologista monimuotoisuutta koskevat kansainväliset neuvottelut hyväksyttiin vuoden 1992 maapallon huippukokouksessa Rio de Janeirossa, ja ne ovat kutsuneet COP:ita jatkuvasti koolle vuosikymmenten ajan. Pyrkimykset laatia globaali muovijätesopimus hyväksyttiin vuonna 2022, ja tavoitteena on saada sopimus valmiiksi vuoden 2024 loppuun mennessä.

Näiden neuvottelujen suurin dilemma – joista jokaista hoidettiin YK:n suojeluksessa – on, että mitä kauemmin ne kestävät, sitä pahemmaksi ne taustalla olevat ongelmat, joita ne pyrkivät ratkaisemaan, ovat tulleet. Näiden kolmen maailmanlaajuisen ongelman aiheuttama dramaattinen ympäristön laadun heikkeneminen viime vuosikymmeninä ja niistä seuraavien YK-prosessien yhteiset ominaisuudet vaativat lähempää tarkastelua.

Maailmanlaajuisten neuvotteluprosessien kyvyttömyyteen edes hidastaa ympäristön pilaantumista on useita perimmäisiä syitä.

YK:n malli suosii vähiten yhteisen nimittäjän "konsensus"-vastauksia ja lukuisia mahdollisuuksia pelata päätöksentekoprosessia. Vaadimalla "konsensusta" ennen neuvottelutuloksen hyväksymistä, COP:t antavat yksittäisille valtuuskunnille mahdollisuuden estää politiikan tai muut muutokset ja siten suosia etuja, jotka pyrkivät säilyttämään status quon. Sitä vastoin "enemmistön" lähestymistapa mahdollistaisi erilaisten näkemysten ja tukevien todisteiden ilmaisemisen ja helpottaisi koalitioiden rakentamista samalla, kun tärkeissä kysymyksissä päästään päätökseen. Muut YK:n elimet, kuten yleiskokous, nojaavat enemmistöpäätöksentekoon. Enemmistöäänet eivät aina ole oikein, mutta ne edustavat parasta tapaa sovittaa yhteen tehokkuus ja vaikuttavuus tuloshaussa. Samaan aikaan konsensuslähestymistavan mukaisesti planeetta palaa, muovijätettä kertyy valtameriin ja ravintoketjuihin ja lajeja katoaa nopeasti.
Sidosryhmien ja tarkkailijoiden edut ovat syrjäyttäneet virallisten edustajien mahdollisuudet neuvotella sopimuksia. Vuonna 1992, jolloin sekä ilmasto- että biologista monimuotoisuutta koskevat neuvottelut hyväksyttiin Rion Earth Summitissa, YK:n edustajat olivat erityisen tietoisia siitä, että myöhempien neuvotteluprosessien on oltava laillisia globaalin yhteisön silmissä. Sen vuoksi ne hyväksyivät määräyksen, jonka mukaan "jokainen elin... joka on pätevä... ja joka on ilmoittanut sihteeristölle haluavansa olla edustettuna sopimuspuolten konferenssin istunnossa tarkkailijana, voidaan hyväksyä..." Tarkkailijoiden ja sidosryhmien määrä on moninkertaistanut ristiriitaisten esityslistan määrän, luonut valtavan sosiaalisen median kaikukammion ja estänyt virallisten neuvottelijoiden kyvyn tuottaa jatkuvaa keskittymistä kriittisiin kysymyksiin. Sen sijaan he omistavat paljon aikaa kasvavan odotusten (ei aina virallisten keskustelujen kannalta) hallitsemiseen ennen virallisia istuntoja, niiden aikana ja niiden jälkeen.
COP:ista on tullut yhä useammin alustoja yritysbrändäyskampanjoille, verkostoitumiselle ja maailmanlaajuiselle disinformaatiolle. Vaikka jokaisessa globaalissa seurausneuvottelussa on omat teatraaliset puolensa, COP:n järjestäjät ovat erityisen huonosti soveltuvia hallitsemaan tällaisten toimien laajuutta tai poliisin tietolähteitä, jotka pyrkivät edistämään vihreää pesua tai heikentämään tiettyjä keskusteluja virallisissa keskusteluissa. COP-johtajien ei myöskään pitäisi olla vastuussa yritysten, kansalaisjärjestöjen tai yliopistojen kaupallisten ja maineetujen edistämisestä. Harvardin taloustieteilijä Robert Stavins kuvaili COP28:aa "sirkukseksi". antoi henkilökohtaisen arvionsa että "10 prosenttia mielekkäistä toimista [tapahtui] neuvottelujen aikana ja 90 prosenttia lukemattomista tapahtumista... kansalaisyhteiskunnan osallistujien keskuudessa." Sitä vastoin hänen havaintonsa ensimmäisestä COP:staan 16 vuotta aikaisemmin oli, että "90-95 prosenttia mielekkäästä toiminnasta oli neuvotteluissa, ja 5-10 prosenttia osallistujista oli kansalaisyhteiskunnan edustajia." Kaikissa skenaarioissa Stavinsin kuvaama muutos on toimintahäiriöinen tulos.

Näiden neuvottelujen suurin dilemma – joista jokaista hoidettiin YK:n suojeluksessa – on, että mitä kauemmin ne kestävät, sitä pahemmaksi ne taustalla olevat ongelmat, joita ne pyrkivät ratkaisemaan, ovat tulleet.

Useat strategiat voivat korjata nämä epätasapainot ja sovittaa neuvotteluprosessit paremmin yhteen merkityksellisempien tulosten tarpeeseen.

Ota geopolitiikka käyttöön poliittisen vauhdin luomiseksi tiettyjen neuvottelutavoitteiden saavuttamiseksi. Ilmastonmuutoksen kannalta Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen suhde on keskeinen poliittinen voimavara läpimurtotulosten saavuttamiseksi. Tämä oli totta Pariisissa, kun presidentti Barack Obama ja Kiinan pääministeri Wen Jiabao sopivat tavoitteesta rajoittaa tulevaisuuden lämpötilan nousu 1.5 celsiusasteeseen. Presidenttitason kahdenvälisten neuvottelujen jatkaminen 15. marraskuuta antoi Yhdysvaltain ilmastoneuvottelijalle John Kerrylle ja hänen kollegalleen Xie Zhenhualle valtuudet Kiina ilmoitti sitoutuneensa hillitsemään metaanin ja muiden kasvihuonekaasujen määrää vuoteen 2035 mennessä. Tämä ja muut kahdenväliset sopimukset voivat tarjota moottorin kannustaa poliittisesti muita suvereeneja valtioita, alueellisia ryhmittymiä ja tiettyjä teollisuudenaloja sitoutumaan merkittäviin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen talouksissaan. Muovijätteitä ja biologista monimuotoisuutta koskevat neuvottelut edellyttävät välttämättä erilaista kansakuntia, joka katalysoi muita suvereeneja valtioita ja teollisuusryhmiä mukautumaan edistykseen. Esimerkiksi suuret petrokemian tuottajat, kuten Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat, jotka yrittävät muuttaa talouttaan, voivat olla johtavassa roolissa globaalien muoviratkaisujen kehittämisessä. Samoin Brasilian ja Indonesian kaltaiset valtiot ovat tärkeitä geopoliittisia toimijoita tehokkaan biologisen monimuotoisuuden suojelun suunnittelussa. Nämä maat voivat yhdessä EU:n, Yhdysvaltojen ja YK:n "enemmistöpäätöksen" kautta tarjota politiikan painopisteen ja poliittista vauhtia näiden systeemisten maailmanlaajuisten riskien vähentämiseksi.
Keskity maailmanlaajuisissa neuvotteluissa aluksi eniten päästöjä aiheuttaviin ja jätteentuottajiin. Yritetään saada mielekästä yksimielisyyttä yli 190 kansan keskuudessa on osoittautunut itseään tuhoavaksi ehdotukseksi. Sen sijaan ilmastoa, muovijätettä ja biologista monimuotoisuutta koskevissa maailmanlaajuisissa neuvotteluissa tulisi keskittyä 20–30 eniten saastuttavaan valtioon, joiden sopimus on kriittisin muun maailman menestyksen edistämiseksi. Jos esimerkiksi 20–30 suurinta kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavaa maata neuvottelevat ja pääsevät sopimukseen erityisistä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistavoitteista, aikatauluista, avoimuudesta, rahoituksesta ja niihin liittyvistä kysymyksistä, minkä jälkeen nämä sitoumukset esitettäisiin laajemmin, mukaan lukien 190 maata, mukaan lukien tarkkailijat ja sidosryhmät – kallistaisi huomattavasti laajemman sisäänoston todennäköisyyttä, jos sovellettaisiin enemmistöprosessia konsensuksen sijaan.
Kehitetään tiukemmat ohjeet maailmanlaajuisten neuvottelujen isäntien ja puheenjohtajien valitsemiseksi. Tällä hetkellä viisi alueellista ryhmää (mukaan lukien Afrikka, Aasian ja Tyynenmeren alue sekä Itä-Eurooppa) kiertää isännöintivastuuta. Alueellisen ryhmän kansat neuvottelevat ja päättävät, ketkä sen jäsenistä isännöivät/johtavat COP-kokousta. Kansakuntien ja sidosryhmien kesken vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että teollisuudenalojen osallistuminen on ratkaisevan tärkeää biologisen monimuotoisuuden suojelun, muovijätteen vähentämisen ja ilmastonmuutoksen lievittämisen kannalta. Liike-elämän etujen edustamisen ja kansainvälisten neuvottelujen hallinnan päällekkäisyys vaatii kuitenkin selkeämpää eroa. Esimerkiksi Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kansallisen öljy-yhtiön toimitusjohtajan valinta COP28:n puheenjohtajaksi loi sekä käsityksen että todellisuuden aineellisista eturistiriioista. Samanlaisen dilemman on luonut Azerbaidžanin entisen öljy- ja kaasujohtajan valinta myöhemmin tänä vuonna Bakun COP29-istunnon puheenjohtajaksi. Tällaisia konflikteja tulee jatkossa välttää tiukasti julkaisemalla YK:n tiukemmat suuntaviivat tulevien kansainvälisten ympäristöneuvottelujen isäntien ja puheenjohtajien valinnassa. Taloudellisesti itseään kiinnostavilla osapuolilla ei myöskään pitäisi olla suhteetonta vaikutusvaltaa valtuuskuntien harkitsemiin vaihtoehtoihin.

Kansainväliset ympäristöneuvottelut ovat yksi nyky-yhteiskunnan vaikeimmista hankkeista. Tällaisista neuvotteluista on viime vuosina tullut entistä haastavampaa hallita, kun luottamus heikkenee niiden kansallisvaltioiden keskuudessa, jotka vaikuttavat eniten planeettaan. Tieteellisen ja taloudellisen analyysin parantamiseen, avoimuuteen ja sidosryhmien laajempaan panokseen perustuvat neuvottelut ovat välttämättömiä, mutta eivät riittäviä edellytyksiä nopeasti heikkenevän ympäristön laadun kääntämiselle. On aika omaksua vaihtoehtoja nykyisille neuvotteluprosesseille. Vaakalaudalla ei ole vähempää kuin planeetan tulevaisuus.